Luin tässä aamutuimaan Kotiliedestä Jenni Haukion miellyttävän kirjoituksen positiivisen ajattelun merkityksestä. Jenni kirjoitti asioista, joita olen itsekin miettinyt, mutta hän onnistui sanoittamaan ajatukseni täydellisesti. Olen itse herkkä ja melankoliaan taipuvainen, nuorempana olen ollut ehkä jopa hieman pessimisti. Elämä on tuonut eteen monenlaista polkua taaperrettavaksi ja se on väistämättä muokannut minua. Osaltaan mielenlaatuun on varmasti vaikuttanut kotiseutuni Kainuu, joka on minulle rakas ja kainuulaisuuteni on osa minua ja olen ylpeä siitä, mutta hyvällä tahdollakaan en voi sanoa, että nälkämaahan olisi erityisen runsaasti viljelty positiivisuuden siemeniä. Vasta aikuisella iällä olen ymmärtänyt, että voin valita itse asenteeni. Aikuinen ihminen ei voi syyttää omista valinnoistaan kotiseutua, perhettä, geenejä, pomoa tai mennyttä, nykyistä tai tulevaa hallitusta. Valitan edelleen turhasta, mutta aikaisempaa useammin osaan löytää asioista niiden valoisan puolen.
Jennin kirjoitus sai minut myös pohdiskelemaan eilistä kokemustani lipaskerääjänä. Eilen vietettiin lapsen oikeuksien päivää, joten olin lipaskerääjänä Helsingin keskustassa. Joskus olen suunnitellut SPR:n lipaskerääjäksi ilmoittautumista, mutta aina se on jäänyt vain hataraksi ajatukseksi. Nyt pääsin keräystä sitten kokeilemaan ja kokemus oli mielenkiintoinen. Seisoimme Helsingin kalleimpien liikkeiden läheisyydessä ja siinä seistessä tein monenlaisia osittain yllättäviäkin havaintoja. Tunteet ja ajatukset vaihtelivat turhautumisesta liikutukseen. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen se, kuinka moni suomalainen vältteli katsekontaktia tai hymyn kohdatessaan kurtisti otsaansa entisestään. Useat yrittivät vaivihkaa silmäkulmastaan katsoa liiveistämme, mitä tai ketä edustamme. Ei toki kaikki, mutta kuitenkin silmiin pistävän useat. Useimmiten turistit katsoivat rohkeasti, mikä järjestö on kyseessä, hymyilivät ja jatkoivat matkaansa. En veloittanut keräysliivin katsomisesta tai hymystä mitään. Lahjoittaminen on vapaaehtoista, kuten myös se, päättääkö itse vastata hymyyn hymyllä vai ei, mutta hymy kun ei maksa mitään, niin miksi sitä säästelisi. Liikuttavin kohtaaminen oli pienen pojan kanssa, joka tiputti lippaaseen äidiltään saamansa kolikon, nosti katseensa minuun, katsoi suoraan silmiin isoilla sinisillä silmillään ja hymyili. Eihän lannisteta tuota hymyä.
"Hymy ei maksa mitään
mutta se antaa paljon
se rikastuttaa häntä joka sen saa
mutta ei antajaankaan köyhäksi tee
se kestää vain hetken
mutta joskus sen muisto säilyy ikuisesti
kukaan ei ole niin rikas ja vaikutusvaltainen
että tulisi toimeen ilman sitä
eikä kukaan niin köyhä
ettei se voisi häntä rikastuttaa
Hymy luo onnea kotiin
hyvää tahtoa liike-elämään
se on ystävyyden tunnus
se tuo levon väsyneille
ilon lannistuneille
ja auringonpaisteen murheellisille
ja se on luonnon paras vastamyrkky
kaikkiin huoliin
Siitä huolimatta sitä ei voi ostaa
kerjätä, lainata tai varastaa
sillä toisinaan sillä ei ole mitään arvoa
ellei sitä lahjoita pois
Jotkut ihmiset ovat liian väsyneitä hymyilemään
hymyile sinä heille
sillä kukaan ei niin suuresti tarvitse hymyä
kuin hän, joka ei itse enää jaksa hymyillä."
Rauhallista viikonloppua!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.