Luin tässä aamutuimaan Kotiliedestä Jenni Haukion miellyttävän kirjoituksen positiivisen ajattelun merkityksestä. Jenni kirjoitti asioista, joita olen itsekin miettinyt, mutta hän onnistui sanoittamaan ajatukseni täydellisesti. Olen itse herkkä ja melankoliaan taipuvainen, nuorempana olen ollut ehkä jopa hieman pessimisti. Elämä on tuonut eteen monenlaista polkua taaperrettavaksi ja se on väistämättä muokannut minua. Osaltaan mielenlaatuun on varmasti vaikuttanut kotiseutuni Kainuu, joka on minulle rakas ja kainuulaisuuteni on osa minua ja olen ylpeä siitä, mutta hyvällä tahdollakaan en voi sanoa, että nälkämaahan olisi erityisen runsaasti viljelty positiivisuuden siemeniä. Vasta aikuisella iällä olen ymmärtänyt, että voin valita itse asenteeni. Aikuinen ihminen ei voi syyttää omista valinnoistaan kotiseutua, perhettä, geenejä, pomoa tai mennyttä, nykyistä tai tulevaa hallitusta. Valitan edelleen turhasta, mutta aikaisempaa useammin osaan löytää asioista niiden valoisan puolen.

Jennin kirjoitus sai minut myös pohdiskelemaan eilistä kokemustani lipaskerääjänä. Eilen vietettiin lapsen oikeuksien päivää, joten olin lipaskerääjänä Helsingin keskustassa. Joskus olen suunnitellut SPR:n lipaskerääjäksi ilmoittautumista, mutta aina se on jäänyt vain hataraksi ajatukseksi. Nyt pääsin keräystä sitten kokeilemaan ja kokemus oli mielenkiintoinen. Seisoimme Helsingin kalleimpien liikkeiden läheisyydessä ja siinä seistessä tein monenlaisia osittain yllättäviäkin havaintoja. Tunteet ja ajatukset vaihtelivat turhautumisesta liikutukseen. Päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen se, kuinka moni suomalainen vältteli katsekontaktia tai hymyn kohdatessaan kurtisti otsaansa entisestään. Useat yrittivät vaivihkaa silmäkulmastaan katsoa liiveistämme, mitä tai ketä edustamme. Ei toki kaikki, mutta kuitenkin silmiin pistävän useat. Useimmiten turistit katsoivat rohkeasti, mikä järjestö on kyseessä, hymyilivät ja jatkoivat matkaansa. En veloittanut keräysliivin katsomisesta tai hymystä mitään. Lahjoittaminen on vapaaehtoista, kuten myös se, päättääkö itse vastata hymyyn hymyllä vai ei, mutta hymy kun ei maksa mitään, niin miksi sitä säästelisi. Liikuttavin kohtaaminen oli pienen pojan kanssa, joka tiputti lippaaseen äidiltään saamansa kolikon, nosti katseensa minuun, katsoi suoraan silmiin isoilla sinisillä silmillään ja hymyili. Eihän lannisteta tuota hymyä.

"Hymy ei maksa mitään 
mutta se antaa paljon 
se rikastuttaa häntä joka sen saa 
mutta ei antajaankaan köyhäksi tee
se kestää vain hetken 
mutta joskus sen muisto säilyy ikuisesti 
kukaan ei ole niin rikas ja vaikutusvaltainen 
että tulisi toimeen ilman sitä 
eikä kukaan niin köyhä 
ettei se voisi häntä rikastuttaa 

Hymy luo onnea kotiin 
hyvää tahtoa liike-elämään 
se on ystävyyden tunnus 
se tuo levon väsyneille 
ilon lannistuneille 
ja auringonpaisteen murheellisille 
ja se on luonnon paras vastamyrkky 
kaikkiin huoliin 
Siitä huolimatta sitä ei voi ostaa 
kerjätä, lainata tai varastaa 
sillä toisinaan sillä ei ole mitään arvoa 
ellei sitä lahjoita pois 
Jotkut ihmiset ovat liian väsyneitä hymyilemään 
hymyile sinä heille 
sillä kukaan ei niin suuresti tarvitse hymyä 
kuin hän, joka ei itse enää jaksa hymyillä."

Rauhallista viikonloppua!