Tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, heräsimme surulliseen uutiseen. Etelä-Afrikan entinen presidentti, vapaustaistelija ja yksi aikamme suurimmista ihmiskunnan suunnannäyttäjistä, Nelson Mandela, on kuollut 95-vuotiaana.

Nelson oli xhosa-kansan thembu-heimoon kuuluva poliitikko, joka toimi myös asianajajana. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1993 Fredrik de Klerkin kanssa ja oli Etelä-Afrikan ensimmäinen tummaihoinen presidentti 1994–1999. Presidenttinä hän työskenteli aktiivisesti eri kansanryhmien välisen sovun aikaansaamiseksi. Nelson Mandela oli 1900-luvun tunnetuimpia poliittisia vankeja ja merkittävimpiä Afrikan poliittisia johtajia. Nelson omisti elämänsä Etelä-Afrikan rotusortohallinnon kaatamiseen ja vietti elämästään 27 vuotta vankilassa taistellen samalla vapauden puolesta. 

Nelson Mandela jää historiaan yhtenä aikakautemme merkittävimmistä ihmisistä. Sivistääkseni itseäni ajattelin perehtyä hieman tarkemmin Etelä-Afrikan apartheidin juuriin ja Nelsonin saavutuksiin. 

Apartheid tarkoittaa Etelä-Afrikan unionissa ja tasavallassa vuodesta 1948 vuoteen 1991 saakka harjoitettua rotuerottelupolitiikkaa, jossa maan väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, intialaisiin ja värillisiin (jotka olivat pääasiassa maahan tuotujen malaijiorjien ja mustien jälkeläisiä). Apartheid oli laillistettua rotusortoa.

Etelä-Afrikan apartheidin ideologiset juuret olivat 1800-luvun loppupuolella kehitetyissä rotuopeissa. Lisäksi sen syntyyn vaikutti afrikaanerien (eurooppalaisperäisiä buurien ja niin sanottujen Kapmaan hollantilaisten jälkeläisiä, jotka puhuvat afrikaansia) pääuskonnon, hollantilaisen reformoidun kirkon, piirissä syntynyt näkemys afrikaanerien muodostaman Volkin (saksan, hollannin ja afrikaansin kielien kansaa tarkoittava sana, jonka merkitys ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa syntyneissä etnis-nationalistis-romanttisissa liikkeissä politisoitui voimakkaasti ja natsi-Saksan aikaan termi muodostui keskeiseksi kansallissosialistisessa retoriikassa, kuten iskulauseissa "Ein Volk, ein Reich, ein Führer" - "Yksi kansa, yksi Valtakunta, yksi Johtaja") jumalallisesta oikeudesta Etelä-Afrikkaan. Rotuerottelun tarkoituksena oli myös säilyttää valkoisten etuoikeutettu sosiaalinen ja taloudellinen asema ja varmistaa halvan mustan työvoiman saatavuus maan kaivosteollisuudelle.

Etelä-Afrikassa valkoiset olivat monilla tavoilla etuoikeutetussa asemassa jo 1800-luvulla. Varsinainen apartheid-järjestelmä kehitettiin kuitenkin vasta 1950-luvun aikana säätämällä lukuisia eri lakeja. Nämä lait liittyivät yleensä johonkin akuuttiin valkoista ylivaltaa uhanneeseen tilanteeseen, eikä niiden yhteisvaikutuksia ollut mietitty. Tämän vuoksi lait aiheuttivat lukuisia ei-toivottuja vaikutuksia ja ristiriitoja, jotka alkoivat ilmetä etenevässä määrin 1960-luvun kuluessa. Esimerkiksi bantuopetuksen tarkoituksena oli tuottaa kuuliaisia afrikkalaisia työläisiä, jotka oli opetettu uskomaan, etteivät he ansainneet yhteiskunnassa kuin palvelijan roolin. Sen sijaan se tuottikin nuoria aktivisteja, jotka ymmärsivät, ettei heillä ollut mitään menetettävää vastustaessaan hallitusta väkivaltaisesti.

Apartheid-järjestelmän keskeinen piirre oli niin sanottu "suurapartheid". Siinä eri roturyhmille pyrittiin luomaan omat itsenäiset kotimaansa, joissa niiden oli määrä "kehittyä itsenäisesti". Etelä-Afrikkaan perustettiin kymmenen mustien kotimaata eli bantustania. Myös asuinalueet, rakennukset, palvelut ja julkiset tilat luokiteltiin rotujen mukaan.

Rotujen väliset suhteet kiristyivät Etelä-Afrikassa 1940-luvun lopulla, kun valkoisten hallitsema valtiojohto sääti useita rotuerottelua ja valkoisten ylivaltaa vahvistavia lakeja. Valkoisten afrikaansien nationalistinen puolue nousi valtaan vuonna 1948 ja terävöitti jyrkästi rotuerottelupolitiikkaa (apartheidia). Tätä kehitystä vastustamaan nousi erityisesti ANC (African National Congress), josta kehittyi pian myös aseellisen vastarinnan organisaatio. Kylmän sodan alkaminen tuntui Etelä-Afrikankin sisäpolitiikassa. ANC leimattiin kommunistiseksi liikkeeksi, joten valkoinen hallitus sai aiheen vastustaa sitä myös kommunismin leviämisen estämiseksi. ANC puolestaan vaati 1950-luvulla kommunismin hävittämislain kumoamista. Kampanjaa johtanut Mandela vangittiin tuon lain perusteella ensi kerran vuonna 1952.

Vuonna 1960 Sharpevillen verilöylyssä poliisit ampuivat 69 ihmistä ja satoja haavoittui. Tämän johdosta järjestettyjen protestien jälkeen Mandela vangittiin ja ANC kiellettiin. Vankilasta vapauduttuaan Mandela alkoi organisoida ANC:n maanalaista kampanjaa, josta kehittyi pian aseellinen vastarintaliike. Etelä-Afrikan hallitus piti ANC:ta terroristijärjestönä, ja sitä käsitystä tuettiin monissa länsimaissa. Mandela vangittiin 1960-luvun alussa, tuomittiin elinkautisrangaistukseen ja hän joutui sitten olemaan vangittuna lähes 30 vuotta. Tästä ajasta suurimman osan hän vietti ankarissa oloissa Robben-saaren vankilassa Kap-kaupungin edustalla. Eristämistoimista huolimatta Mandela pysyi rotusorron vastaisen taistelun henkisenä johtajana.

Etelä-Afrikan rotuerottelupolitiikka sai YK:n tuomion ja herätti boikotteja. Lisäksi mustien vastarinta sai 1980-luvulla yhä enemmän ulkomaista tukea, joten Etelä-Afrikan hallitus alkoi vakavasti pohtia sovun mahdollisuuksia. Siihen tarjoutui tilaisuus käyttää välittäjänä Nelson Mandelaa, joka suostui tehtävään omilla ehdoillaan. Alustavat neuvottelut hallituksen ja Mandelan välillä alkoivat jo vuonna 1985. Hän pysyi vangittuna vielä useita vuosia, mutta kansainvälinen kampanja Madelan vapauttamiseksi alkoi kuitenkin purra.

Vuonna 1988 Etelä-Afrikan hallitus päätti vetää joukkonsa pois Angolasta ja Namibiasta. Samoihin aikoihin Mandela siirrettiin vankilasta kotiarestiin. Seuraavana vuonna hän tapasi presidentti Bothan, mutta sovitteluhanke ei edennyt. Vuoden kuluttua Frederik de Klerkin tultua presidentiksi Mandela vapautettiin ja vallansiirrosta päästiin neuvottelemaan tuloksellisesti.

ANC:n silloinen johto oli maanpaossa, mutta Mandela kohosi kansansuosikkina mustien vapaustaistelun todelliseksi johtajaksi. Muodollisesti hän toimi ANC:n varapuheenjohtaja. Mandela tapasi useissa maissa poliittisia johtajia ja hankki kannatusta ohjelmalleen, joka tähtäsi vallansiirtoon valkoiselta vähemmistöltä kansan enemmistölle mutta niin, ettei valkoisten oikeuksiin ja omaisuuksiin ratkaisevasti puututtaisi. Perustuslakiluonnos valmistui maaliskuussa 1993.

Demokraattiset vaalit järjestettiin huhtikuussa 1994, jolloin ANC sai vaalivoiton. Uusi parlamentti valitsi Nelson Mandelan presidentiksi. Siinä tehtävässä hän pyrki sisäpolitiikan vakauttamiseen ja talouden toiminnan turvaamiseen vallanvaihdoksen yhteydessä. Vaikeita kompromiseja vaatinut ohjelma onnistui yllättävän hyvin.

Olennainen menestystekijä oli Mandelan henkilökohtainen diplomatia. Hän tapasi maailman johtajia ja sai heidät vakuuttuneeksi maansa valitseman linjan oikeutuksesta. Kylmän sodan päättyminen suosi länsimaiden kannatuksen hankkimista, sillä enää niissä ei ollut pelkoa, että kommunistien vaikutus lisääntyisi. Sisäpolitiikassa suurin saavutus oli ”totuuskomission” muodostaminen sopimaan rotusortojärjestelmän purkamiseen liittyvistä toimista.

Mandela erosi presidentinvirasta vuonna 1999 mutta jatkoi edelleen eläkeläisenä maansa edustamista ulkomailla ja toimintaa kotimaassa sisäpolitiikan vastakohtaisuuksien tasoittamiseksi. Hän on saanut useita ulkomaisia tunnustuksia, muun muassa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1993, ja on toiminut monien YK:n kampanjoiden johtohahmona. 

Lähteet: Wikipedia, www.maailmanmuutos.fi